Näytetään tekstit, joissa on tunniste exchange students. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste exchange students. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Stuck in the middle

Heipsu! Tajusin, etten oo kirjoittanut minkään näköistä ns. lopetuspostausta tänne, enkä pahemmin kertonut kotiintulosta ja sopeutumisesta. En tiiä onko vielä innokkaita lukijoita, tai onko asioita joista haluaisitte mun kertovan. Kertokaa toki jos on kysyttävää! Nyt tulee aikamoinen vuodatus ja hehtaaripostaus, pahoitteluni.

Tässä kuvassa on mun yearbook team, jonka kanssa "paiskittiin töitä" koko vuoden ajan. Mattie (vasemmalla) oli ensimmäinen keneen tutustuin, enkä ois arvannut että siitä tulis niin tärkeä mulle. McCade (oikealla) tuli ensimmäisellä tunnilla innoissaan kysymään multa, että tiiänkö bändin HIM ja mä vaa tuijotin sitä ihmeissäni kunnes tajusin mitä se tarkotti. Tylerilla kesti ikuisuus ennenku se oppi olemaan mun kanssa normaalisti ja sitte sieltä alkoikin tulemaan aina jotain foreigner läppää..

Meille muodostu meiän oma pikku perhe ja Mattie piti meistä huolta koko vuoden. Tässä kuvassa me poseerattiin Disney clubin kuviin, vaikkei koko clubissa oltukkaan mukana haha, haluttiin vaan päästä mahollisimman moneen kuvaan...

McCadesta tuli mulle korvaamaton ystävä, enkä olis selvinnyt koko vuodesta ilman sitä! Jouduin hyvästelemään sen ensimmäisenä mun parhaista kavereista ja se oli niin rankka kokemus, että olin varma etten tulis selviämään seuraavasta päivästä, kun oli aika hyvästellä kaikki loputkin. 

 Vikalla viikolla mun hostvanhemmat vei mut, Joellen ja McCaden tollaseen ihme paikkaan missä toi laite veti meidät ton valkosen tornin päähän kauheella vauhdilla ja sitten samalla vauhdilla alas sieltä, se oli älyttömän hauskaa. 

 Zachille jouduin sanomaa hyvästit jo aikasemmin kun se meni lomailemaan jonnekkin, nyt se ja Susan onneksi suunnittelee matkaa Eurooppaan! Tokassa kuvassa haettiin äipän kanssa vikaa kertaa sodat 7elevenistä ja olin tosi surkunassunaa. Oikea ylä on Laguunista, joka on aivan mahtava huvipuisto ja meil oli älyttömän hauskaa siellä. 

 Näitä kuvia on raastavaa kattoa. Tulee joka kerta kyynelet silmiin vieläkin. Koko päivä oli aivan järkyttävä, kun kuuli itkua joka paikassa ja oli ahistavan hiljaista. Isukki leikkas aamulla vesimeloonia ja itki senkin aikana. Mitä vaan tehtiin niin tehtiin sitä viimistä kertaa. Mun kaverit ja suku oli meillä syömässä, sitte otettiin kuvia ja isukki itki niitäkin ottaessa ja mun piti yrittää hymyillä. On vaan niin väärin, että ensin meet paikkaan missä et tunne ketään ja sitte löydät ihmisiä maailman toiselta puolen kenen kanssa klikkaat vaan niin hyvin, ja sitte yhtäkkiä se kaikki riistetään sulta. Automatka lentokentälle kesti 20 minuuttia ja joka kerta kun sain rauhoitettua itteni aloin itkeä uudestaan. Mä rakastin automatkoja mun perheen kanssa. Me aina laulettiin koko perhe yhdessä ja juteltiin kaikesta, elämä tuntu huolettomalta. Nyt viimisellä automatkalla oltiin hiljaa, kysyttiin pakollisia kysymyksiä "Do you have the passport?" yms. Sanoin että ei varmaan olla ikinä oltu näin hiljaa autossa. Iskä kommentoi siihen että What can we say? There's nothing that could take the pain away. Se tuntu musertavalta, koska Paul oli aina se kuka piti perheen koossa ja pystyin luottamaan, että se tietää mitä tehdä ku ite en. Ja nyt sekään ei pysynyt enää koossa. Lentokentällä sanoin kavereille hyvästit ja sitte perheelle. Yritin kaks kertaa kävellä turvatarkastukseen mutta se raja missä se security line alkaa, oli kuin joku näkymätön seinä. Mä en pystyny ottamaan sitä askelta sinne. Se askel merkitsi sitä, ettei siitä enää käännytä takasin. Mun koko kroppa ja mieli sano ei. Seisoin siinä ja katoin muita että NO I can't. Käännyin takasin viimisen kerran ja sanoin hostisille jotain siihen suuntaan, että en pysty kävellä sinne, enkä edes tahdo. Onks mun pakko? Mun oli pakko. Toivoin vaa että se ois sanonu että ei tietenkään Sofi, mennää kotiin. Mamille sanoin että this feeling freaking hurts. Ja se vastaili että I know, you just have to do it. Sitte mä huutoitkien otin sen ratkasevan askeleen vaikka mua ei ollu ikinä sattunu niin paljoa. Siinä turvatarkastuksessa ne kysy että oonks mä ihan okei ja katoin niitä ku mitäki idiootteja ja sanoin että no en ole. Toinenkii nainen katto mua ja halas ja sano että everything is going to be just fine. En uskonut siihen hetkeäkään. Otin liukuportaat ylös ja vilkasin kavereitani ja perhettäni viimeistä kertaa. 

 
 Anni tuli takasin Suomeen heinäkuussa ja menin sen yllätystuliaisiin, sillä ei ollut mitään hajua, että mä tulisin olemaan siellä! Oli aivan ihanaa nähä sitä, jotain joka mua vihdoin ymmärtää ja sitten skypetettiinkin takas Amerikkaan meiän poitsuille. 

Kotiintulo tuntui tosi hassulta. Mentiin heti käymään hesessä ja yhtäkkiä pitikin puhua Suomea ja maksaa euroilla, jotka tuntui tosi pieniltä. Nonnan piti auttaa mua tilatessa kun sanat unohtui. Ateria oli naurettavan pieni ja normaali kokis oli jenkkilän koossa pienintäkin pienempi. Ekan kuukauden ajan iskä joutu muistuttelemaan, että nyt ei olla enää jenkeissä, kun hesenkään ateriat ei enää täyttänyt..
Aluks oli tosi kivaa olla kotona ja tuntu siltä kun en olis poissa ollutkaan. Sitten ku huomasin että mun parhaat kaverit ei kohtele enää mua normaalisti nii todellisuus iski. Mä olin tosiaan ollut poissa sen 10 kuukautta ja mä olin muuttunut älyttömästi. Ketään ei oikeesti kiinnostanut miten se vuos loppujen lopuks meni. Jotenkii olin kuvitellut pääseväni kertomaan hauskoista kommelluksistani ja kaikesta mitä sain nähdä ja kokea, niistä hienoista ihmisistä ja tavoista. Washington DC:ssä loppuleirillä meille sanottiin, että pitää varautua siihen, että ihmiset jaksaa kuunnella 5 minuuttia ja sitten se mielenkiinto loppuu. Elikkä se oli mulla jo tiedossa, ettei kukaa jaksa kuunnella, mutta en mä osannu sitä tälläseksi ihan odottaa. Välillä jotkut kyselee kysymyksiä jenkeistä ja innoissani selitän, sitte ku juttu alkaa vähän vaikka luistaa aiheesta niin sen huomaa kun toinen ei jaksa edes keskittyä ja sit muistaa, että ainii liika on liikaa Sofi.
Pitkän aikaa musta tuntu, että koko vuos oli pelkkää unta. Mulla on toinen perhe ja ystävät rapakon toisella puolen, mutta ne ihmiset ei oo enää osa mun jokapäiväistä elämää. Se tuntuu kauhean epäreilulta ja väärältä! Täällä elämä on jatkunut ihan normaalisti, mutta mä oon ihan muuttunut. Mä ikävöin takasin joka ikinen päivä. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. En tiiä onks kaikilla vaihtareilla näin, mutta mulla tulee vähintään kerran päivässä mieleen joku juttu, mikä tehdään eri tavalla jenkeissä. Vaikka siitä on jo reilu 4 kuukautta kun olin jenkeissä, niin kaupan kassalla toivon että myyjä vastaisi mun hymyyn tai kyselisi multa kuulumisia, toivon että elokuvateatterit olisi isompia, toivon että koulu olisi hauskaa ja opettajat ystävällisiä, kaipaan sitä että pojatkin voi huoletta kehua jos on vähän panostanut ulkonäköön, tai että telkkarista tulisi Ellen. Mä en ikinä kyllästy muistelemaan mun elämäni parasta vuotta ja suurin osa kavereista onkii varmaan lopenkyllästynyt kuuntelemaan mua. Onneksi mun vanhemmat ja poikaystävä jaksaa aina innostua jenkkilästä puhumisesta! Mä en oo vieläkään sopeutunut kunnolla ja kärsin pahasta koti-ikävästä. En vaan tiedä miten tästä pitäis jatkaa! Milloin tää tyhjä olo häipyy, vai häipyykö ollenkaan? Ens kesänä mä luultavasti meen takaisin kuukaudeksi mun hostperheen luokse, enkä malta oottaa että nään niitä taas! Skypeilen tietysti aina välillä niille, mutta ikävä on suuuuri!

Huhhuh kun oli rankkaa palata noihin lentokenttähetkiin, se oli kauhein päivä mun elämässä, joten ei ihmekään ettei huvita ajatella sitä. Ehkä tästä saa nyt vähän irti mun tuntemuksia ja kokemuksia ja kuvan siitä, millaista se lähteminen sieltä voi olla. Ei se kaikille ole samanlaista, jotkut lähtee innoissaan kotiin. Mulle kävi lottovoitto että sain noin ihanan perheen, koska musta tuli oikeasti perheenjäsen niille, ja tuun aina olemaan.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Just breathe

Vaihtaritapaaminen, Super Bowl Sunday, jättikokosia hodareita, Sweetheartseihin kysymistä ja vastaamista, kukkia, suklaata, päivän asuja, bilelookkia. Eilen oli itse Sweetheart tanssit ja niistä tulee kuvia myöhemmin kun saan lisää kuvia muilta :) Kuukaudet vaan vähenee, enkä osaa päättää onko se hyvä juttu vai ei. Kaipaan kaikkia ihan älyttömästi, mutta mulla on kokonaan toinen elämä täällä, nii miten mä osaan tän kaiken jättää. Suomessa mikään ei oo muuttunut, mutta mä oon muuttunut enkä halua palata siihen samaan vanhaan kun oon paljon onnellisempi näin. Your home is where your heart is, mutta mitäs jos sydän onkin halkastu molemmin puolin rapakkoa? Tänne tullessa en kokenut edes paljon kulttuurishokkia, jotenka luulen että se pahin shokki tuleekin vasta kun astun takaisin sinne Suomen mantereelle. Mun ei pitäisi kai edes ajatella näitä asioita kun välillä ne saa vaan mielen maahan, mutten pysty olla ajattelemattakaan. 
Tässä on vielä muutama ns. isompi juttu jäljellä keväällä. Ensi kuussa on spring break, jolloin suunnitelmissa olisi lähteä Californiaan, mutta sääs nähä nyt miten käy ja siellä toivonmukaan yksi vuoden kohokohdista, jos nyt oikein onnistaa, mutta ei oo vielä varmaa, joten se on ylläripylläri teille :) Ensi kuussa on myös Prom, mutta se on poikien valinta, joten en tiiä vielä pääsenkö sinne menemään. Toukokuussa on vielä yhet tanssit, sekä sillon äippä, isi ja pikkusisko tulee toivottavasti tänne :) Kesäkuussa sitte koulu loppuukin ja mulla on Year End Camp luultavimmin Chicagossa ja alustava lähtöpäiväkin on jo tiedossa. Se saattaa vielä muuttua, mutta en mä muutenkaan sitä lähtöpäivää tänne tule julkaisemaan. Kukaan muu ei tiedä mun lähtöpäivää kotosuomessa, paitsi mun perhe. Lopuille se onkin ylläripylläri, nii pääsen aiheuttaa sydänkohtauksia khehe(8 












perjantai 28. joulukuuta 2012

That's who we are



When your host family forces you to perform traditional songs from your country:

When you say something that makes no sense:

Advice to future exchange students: 

When you're more interested in watching people speak than you're in listening to them:

When you receive a surprise package: 

When the voices in your head are in a war between your natural language and new language:

When people intentionally use big, fancy words when speaking to you:

Exchange students in a nutshell:

Advice from Nicki Minaj:

After you successfully say something in the normal speaking speed:

When someone can't understand your accent: 

When you're finally honest with people:

When you make friend by telling people their attempt at your language was perfect:

What you have achieved so far while exchange:

When you finish one meal:

When exchange has made your skin horrible:

pictures from here


maanantai 29. lokakuuta 2012

Being an exchange student

Olin viikonlopun Vegasissa, mut kerron siitä lisää ku saan kuvat koneelle! Joku oli facebookissa linkannu mahtavan sivuston vaihtareista meiän vaihtariryhmää ja täällä mä nauran ku nää on niin hauskoja ja osuvia! Täs on niistä ehkä ne osuvimmat mut melkeen kaikki tolla sivustolla täsmää :-D

When your counselor asks you how things are going:

When someone inadvertently thinks you're a local: 

When you're asked what you've been doing in America:

When you want to hang out with your exchange student friends:

When your (English) teacher gets things wrong, and you're just like:

How you felt when you boarded the airplane:

When your language abilities have improved:

What consumes your thoughts 90% of the time:

When you start to attempt to say something, but then give up:

When another exchange student is way more fluent than you:

When you try to start a conversation with someone, but it comes out like:

When you think about going back home:

When your parents send you food from home:


When you realize how much time you've been abroad:

When you try to do the same homework as the rest of your class:

When you're asked which country is better - home or host:

When you start forgetting word from your native language: 

When you have emotional epiphanies about your exchange year:

When you realize how much nutella you've eaten:

When you get accepted into your first choice country:


kuvat täältä