sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Stuck in the middle

Heipsu! Tajusin, etten oo kirjoittanut minkään näköistä ns. lopetuspostausta tänne, enkä pahemmin kertonut kotiintulosta ja sopeutumisesta. En tiiä onko vielä innokkaita lukijoita, tai onko asioita joista haluaisitte mun kertovan. Kertokaa toki jos on kysyttävää! Nyt tulee aikamoinen vuodatus ja hehtaaripostaus, pahoitteluni.

Tässä kuvassa on mun yearbook team, jonka kanssa "paiskittiin töitä" koko vuoden ajan. Mattie (vasemmalla) oli ensimmäinen keneen tutustuin, enkä ois arvannut että siitä tulis niin tärkeä mulle. McCade (oikealla) tuli ensimmäisellä tunnilla innoissaan kysymään multa, että tiiänkö bändin HIM ja mä vaa tuijotin sitä ihmeissäni kunnes tajusin mitä se tarkotti. Tylerilla kesti ikuisuus ennenku se oppi olemaan mun kanssa normaalisti ja sitte sieltä alkoikin tulemaan aina jotain foreigner läppää..

Meille muodostu meiän oma pikku perhe ja Mattie piti meistä huolta koko vuoden. Tässä kuvassa me poseerattiin Disney clubin kuviin, vaikkei koko clubissa oltukkaan mukana haha, haluttiin vaan päästä mahollisimman moneen kuvaan...

McCadesta tuli mulle korvaamaton ystävä, enkä olis selvinnyt koko vuodesta ilman sitä! Jouduin hyvästelemään sen ensimmäisenä mun parhaista kavereista ja se oli niin rankka kokemus, että olin varma etten tulis selviämään seuraavasta päivästä, kun oli aika hyvästellä kaikki loputkin. 

 Vikalla viikolla mun hostvanhemmat vei mut, Joellen ja McCaden tollaseen ihme paikkaan missä toi laite veti meidät ton valkosen tornin päähän kauheella vauhdilla ja sitten samalla vauhdilla alas sieltä, se oli älyttömän hauskaa. 

 Zachille jouduin sanomaa hyvästit jo aikasemmin kun se meni lomailemaan jonnekkin, nyt se ja Susan onneksi suunnittelee matkaa Eurooppaan! Tokassa kuvassa haettiin äipän kanssa vikaa kertaa sodat 7elevenistä ja olin tosi surkunassunaa. Oikea ylä on Laguunista, joka on aivan mahtava huvipuisto ja meil oli älyttömän hauskaa siellä. 

 Näitä kuvia on raastavaa kattoa. Tulee joka kerta kyynelet silmiin vieläkin. Koko päivä oli aivan järkyttävä, kun kuuli itkua joka paikassa ja oli ahistavan hiljaista. Isukki leikkas aamulla vesimeloonia ja itki senkin aikana. Mitä vaan tehtiin niin tehtiin sitä viimistä kertaa. Mun kaverit ja suku oli meillä syömässä, sitte otettiin kuvia ja isukki itki niitäkin ottaessa ja mun piti yrittää hymyillä. On vaan niin väärin, että ensin meet paikkaan missä et tunne ketään ja sitte löydät ihmisiä maailman toiselta puolen kenen kanssa klikkaat vaan niin hyvin, ja sitte yhtäkkiä se kaikki riistetään sulta. Automatka lentokentälle kesti 20 minuuttia ja joka kerta kun sain rauhoitettua itteni aloin itkeä uudestaan. Mä rakastin automatkoja mun perheen kanssa. Me aina laulettiin koko perhe yhdessä ja juteltiin kaikesta, elämä tuntu huolettomalta. Nyt viimisellä automatkalla oltiin hiljaa, kysyttiin pakollisia kysymyksiä "Do you have the passport?" yms. Sanoin että ei varmaan olla ikinä oltu näin hiljaa autossa. Iskä kommentoi siihen että What can we say? There's nothing that could take the pain away. Se tuntu musertavalta, koska Paul oli aina se kuka piti perheen koossa ja pystyin luottamaan, että se tietää mitä tehdä ku ite en. Ja nyt sekään ei pysynyt enää koossa. Lentokentällä sanoin kavereille hyvästit ja sitte perheelle. Yritin kaks kertaa kävellä turvatarkastukseen mutta se raja missä se security line alkaa, oli kuin joku näkymätön seinä. Mä en pystyny ottamaan sitä askelta sinne. Se askel merkitsi sitä, ettei siitä enää käännytä takasin. Mun koko kroppa ja mieli sano ei. Seisoin siinä ja katoin muita että NO I can't. Käännyin takasin viimisen kerran ja sanoin hostisille jotain siihen suuntaan, että en pysty kävellä sinne, enkä edes tahdo. Onks mun pakko? Mun oli pakko. Toivoin vaa että se ois sanonu että ei tietenkään Sofi, mennää kotiin. Mamille sanoin että this feeling freaking hurts. Ja se vastaili että I know, you just have to do it. Sitte mä huutoitkien otin sen ratkasevan askeleen vaikka mua ei ollu ikinä sattunu niin paljoa. Siinä turvatarkastuksessa ne kysy että oonks mä ihan okei ja katoin niitä ku mitäki idiootteja ja sanoin että no en ole. Toinenkii nainen katto mua ja halas ja sano että everything is going to be just fine. En uskonut siihen hetkeäkään. Otin liukuportaat ylös ja vilkasin kavereitani ja perhettäni viimeistä kertaa. 

 
 Anni tuli takasin Suomeen heinäkuussa ja menin sen yllätystuliaisiin, sillä ei ollut mitään hajua, että mä tulisin olemaan siellä! Oli aivan ihanaa nähä sitä, jotain joka mua vihdoin ymmärtää ja sitten skypetettiinkin takas Amerikkaan meiän poitsuille. 

Kotiintulo tuntui tosi hassulta. Mentiin heti käymään hesessä ja yhtäkkiä pitikin puhua Suomea ja maksaa euroilla, jotka tuntui tosi pieniltä. Nonnan piti auttaa mua tilatessa kun sanat unohtui. Ateria oli naurettavan pieni ja normaali kokis oli jenkkilän koossa pienintäkin pienempi. Ekan kuukauden ajan iskä joutu muistuttelemaan, että nyt ei olla enää jenkeissä, kun hesenkään ateriat ei enää täyttänyt..
Aluks oli tosi kivaa olla kotona ja tuntu siltä kun en olis poissa ollutkaan. Sitten ku huomasin että mun parhaat kaverit ei kohtele enää mua normaalisti nii todellisuus iski. Mä olin tosiaan ollut poissa sen 10 kuukautta ja mä olin muuttunut älyttömästi. Ketään ei oikeesti kiinnostanut miten se vuos loppujen lopuks meni. Jotenkii olin kuvitellut pääseväni kertomaan hauskoista kommelluksistani ja kaikesta mitä sain nähdä ja kokea, niistä hienoista ihmisistä ja tavoista. Washington DC:ssä loppuleirillä meille sanottiin, että pitää varautua siihen, että ihmiset jaksaa kuunnella 5 minuuttia ja sitten se mielenkiinto loppuu. Elikkä se oli mulla jo tiedossa, ettei kukaa jaksa kuunnella, mutta en mä osannu sitä tälläseksi ihan odottaa. Välillä jotkut kyselee kysymyksiä jenkeistä ja innoissani selitän, sitte ku juttu alkaa vähän vaikka luistaa aiheesta niin sen huomaa kun toinen ei jaksa edes keskittyä ja sit muistaa, että ainii liika on liikaa Sofi.
Pitkän aikaa musta tuntu, että koko vuos oli pelkkää unta. Mulla on toinen perhe ja ystävät rapakon toisella puolen, mutta ne ihmiset ei oo enää osa mun jokapäiväistä elämää. Se tuntuu kauhean epäreilulta ja väärältä! Täällä elämä on jatkunut ihan normaalisti, mutta mä oon ihan muuttunut. Mä ikävöin takasin joka ikinen päivä. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. En tiiä onks kaikilla vaihtareilla näin, mutta mulla tulee vähintään kerran päivässä mieleen joku juttu, mikä tehdään eri tavalla jenkeissä. Vaikka siitä on jo reilu 4 kuukautta kun olin jenkeissä, niin kaupan kassalla toivon että myyjä vastaisi mun hymyyn tai kyselisi multa kuulumisia, toivon että elokuvateatterit olisi isompia, toivon että koulu olisi hauskaa ja opettajat ystävällisiä, kaipaan sitä että pojatkin voi huoletta kehua jos on vähän panostanut ulkonäköön, tai että telkkarista tulisi Ellen. Mä en ikinä kyllästy muistelemaan mun elämäni parasta vuotta ja suurin osa kavereista onkii varmaan lopenkyllästynyt kuuntelemaan mua. Onneksi mun vanhemmat ja poikaystävä jaksaa aina innostua jenkkilästä puhumisesta! Mä en oo vieläkään sopeutunut kunnolla ja kärsin pahasta koti-ikävästä. En vaan tiedä miten tästä pitäis jatkaa! Milloin tää tyhjä olo häipyy, vai häipyykö ollenkaan? Ens kesänä mä luultavasti meen takaisin kuukaudeksi mun hostperheen luokse, enkä malta oottaa että nään niitä taas! Skypeilen tietysti aina välillä niille, mutta ikävä on suuuuri!

Huhhuh kun oli rankkaa palata noihin lentokenttähetkiin, se oli kauhein päivä mun elämässä, joten ei ihmekään ettei huvita ajatella sitä. Ehkä tästä saa nyt vähän irti mun tuntemuksia ja kokemuksia ja kuvan siitä, millaista se lähteminen sieltä voi olla. Ei se kaikille ole samanlaista, jotkut lähtee innoissaan kotiin. Mulle kävi lottovoitto että sain noin ihanan perheen, koska musta tuli oikeasti perheenjäsen niille, ja tuun aina olemaan.


16 kommenttia:

  1. Kauhee ku muaki alko melkein itkettämään, ku näin noi sun lähtökuvat ja sit ku luin ton tekstin ni kyynelet vaan valu :D Mut älyttömän mielenkiintonen teksti!(:

    En tiiä muistatko mua, mut ollaan oltu joskus toooosi pienenä samassa laskettelukoulussa ja löysin tän sun blogin ihan randomisti, ku etin vaihtariblogeja :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei jooo mä muistan!! Syötiin siinä kahvilassa aina tosi hyviä pipareita :DDd Ihana kuulla että kiinnosti ja kosketti, kiitos :)

      Poista
  2. Sofi, meijän facekeskustelun jälkee tulin sattumalta sun blogiin ja huomasin, että pitkästä aikaan oli tullut postaus. Aloin lukea tätä postausta ja kyyneleet alkoivat valua viimeistään noiden lentokenttäkuvien kohdalla. Ajattelen itse sitä hetkeä kun mun pitää jättää SLC ja Utah, Jenkkilä ja suunnata Suomeen. Kuten kerroinkin sulle, en oo vielä täysin rakastunut uuteen kotiini, vaikka tykkään tästä hirveästi. Mulla oli kauheasti sopeutumisvaikeuksia ja yritin aina lukea sun blogia ja miettiä, että olihan Sofillakin ihan mahtava vuosi.

    Nyt oon selättänyt jo pahimmat vaikeudet ja elämä on alkanut sujumaan. Silti mietin välillä, miten paljon kivempaa voisi olla joskus tiettyinä hetkinä Suomessa niiden ihmisten kanssa. Mietin välillä sitä hetkeä, kun nään mun parhaat kaverit ja perheen uudelleen. Ja näiden ajatusten jälkeen poden huonoa omaatuntoa. Miksen osaa nauttia siitä, mitä mulla nyt on?

    Tää sun teksti herätti. Herätti monella tapaa. Mun on pakko alkaa elämään täällä täysillä ja "unohtaa" Suomi ensi kesään asti. Mun pitää uskaltaa ottaa elämästä kaikki irti, eikä pelätä. Oon täällä pelännyt kaikenlaista. Sitä, että suomityypit unohtaa mut, sitä, että jenkit eivät tykkää musta, oon pelännyt olla liian onnellinen, oon pelännyt, että jään yksin, mutta samaan aikaan joinain hetkinä vaan mennyt omaan huoneeseen ja sulkenut oven, koska en ole kestänyt nähdä muita. Mun on pakko alkaa elämään täällä. Mun pitää elää tänään täällä, eikä menneisyydessä tai ajatella tulevaa ja Suomea.

    Oon Sofi sulle monestakin asiasta kiitoksen velkaa. Kiitos sun, oon nyt täällä Utahissa, Salt Lake Cityssä, mun lempparipaikassa maailmassa. Elän aivan mahtavan perheen kanssa, jotka on ottaneet mut perheenjäsenekseen samalla lailla kuin sunkin host perhe otti sut. Mietin vain, mitä jos olisinkin sanonut silloin ei tälle perheelle ja ollut kuuntelematta sua.. Olisin jäänyt paljosta paitsi. Itkettää edes ajatella.

    Kiitos Sofi myös tästä blogitekstistä. Voinko linkata tän mun seuraavaan postaukseen? Jokaisen tällä hetkellä vaihtarina olevan pitäis lukea tämä.

    Tsemppiä Suomeen sopeutumiseen! <3 Haluun ehottomasti tavata sut sitten ens kesänä! Ootko muuten milloin Utahiin tulossa?;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Annika, kiitos niiiin paljon! Miust on aivan ihanaa kuulla että tää mun blogi on tsempannu sua ja tää postaus saanu ymmärtämään asioita ehkä eri tavalla. Alussa on kaikilla hankalaa! Huomasin itekkii aluks ettei tunnu mikään kelpaavan, koska vihdoin olin siellä missä halusin olla ja silti elin vielä osaksi tätä elämää ja olin yhteydessä tänne melkein joka päivä. Onneks tajusin että mitä vähemmin elän Suomi-elämää sitä enemmän nautin siellä olostani! Se aika nimittäin lentää ohi niin nopeasti.

      Mä oon tosi ilonen että kuuntelit mua ja menit Utahiin! Vaikkei se kuulosta aluksi ehkä niin hohdokkaalta, but you got to love Utah. Mun vuos oli niin mahtava että kaikkien vaihtareitten pitäis saada kokea vähintään jotain yhtä upeeta, jos se edes on mahdollista. Totta kai voit linkata blogiisi! Hieno juttu vaan jos tää saa vähä vaihtareitten ajatuksia heräämään.
      Kiitos, ja ehottomasti tavataan:) Ens kesänä ois tarkotus kotiin tulla;)

      Poista
  3. Mie niin ymmärrän mistä sie puhut. Itsekin olin siis nyt viimevuoden Explorius-vaihtarina Las Vegasissa ja eihän se koti ja maailma joka sinne jäi koskaan unohdu. Vaikka meillä olikin tositosi erilaiset perheet ja vuodet niin tosta lentokenttäkohdasta tuli niin mieleen se oma lähtö Vegasista kesällä. Se kun ihmiset katsovat lentokentällä kun suunnilleen huudan itkusta yksin siellä nurkassa lentoja odotellen ja vaihdellen. Samoin koneessa. Saleen hirveimpiä päiviä mun elämässä. Mutta toisaalta me ollaan onnekkaita koska meillä on jotain kaipaamisen arvoista jossain out there. Paljon parempi tämä kuin ihan pieleen mennyt vuosi tai sit muuten vaan vuosi josta ei olisi jäänyt ketään rakkaita kaivattavaksi. Tsemppiä :)

    www.ontheedgeofforever-siru.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaihtareina onneksi ollaan totuttu herättämään huomiota haha, ei paljoa tuntunut silloin nimittäin ihmisten katseet missään. Oot oikeessa, me ollaan tosi onnekkaita :) Ei kaikille sattunu yhtä hyvä tsägä, mulla ainakin on nyt kavereita ympäri maailmaa joten voi ottaa suunnaksi ihan minkä vaan maanosan :) Kiitti samoin!

      Poista
  4. Mä elän mun unelmaani täällä Las Vegasissa, perheessä johon oon rakastunut. Tää postaus sai mut jotenki tajuamaan sen, että tää vuosi on ohi ennenkun sen ees huomaan. Huomasin sen, että mun pitää nauttia ihan pienistä asioista eikä koskaan unohtaa.. Kiitos:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on oikeesti ohi ennenku huomaatkaan, joten muista nauttia :) Moni tekis mitä vaan päästäkseen Las Vegasiin edes käymään, joten sitä pitää muistaa arvostaa, vaikkei se aina niin hohdokasta oliskaan. Pidä nyt upee vuos, ja ole hyvä:)

      Poista
  5. voi apua, ihana postaus ! en kyllä tajuu itteenni et miten mä selviin mahollisimman vähillä itkuilla sitten ku joutuu oman perheen hyvästelee, koska noi sun kuvat tuolta lentokentältä ja kaikki mitä sanoit niille..;( oon liian ylitunteellinen!:D mutta siis tosiaan tää postaus on aivan mahtava ja vaikka en nyt olekaan vielä edes lähtenyt, niin silti tuntuu, että tää postaus tulee mulla varmasti mieleen useeseen otteeseen mun vuojen aikana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että kiitos:) Ei sitä kannata vielä ajatella, alkaa vaa turhaan ahistaa, vaikka se ajatus tuolla takaraivossa ehkä olisikin :D

      Poista
  6. ihana postaus ja pystyin samaistuu niin moniin asioihin! oli ehkä elämäni vaikein asia lähtee takas suomeen :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti:) helpottavaa tietää etten oo ainut kuka on käyny läpi samoja asioita!

      Poista
  7. Rupesin pillittämään kun luin tekstin ja kuvia hyvä kun näin kun ihan kyyneleissä silmät.
    Ihanan koskettavasti kirjotettu ja kaikki mitä perhees kanssa puhuit... Todella ihanaa että löysit noin kivan perheen joka rakastaa sua yhtäpaljon kun sä niitä.

    Tsemppiä "normielämään" Suomeen!

    VastaaPoista
  8. Minäkin eksyin tänne tänään ekaa kertaa ja mun Kaliforniasta paluusta on nyt puolitoista vuotta ja voin niin samaistua joka sanaan! Sieltä lähteminen oli elämän kamalin päivä ja se, ettei ketään täällä kiinnosta sattuu kyllä välillä vieläkin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii se on jännä, toi vuos vaikuttaa vielä niin pitkän aikaa eikä tuu häipymään mielestä ikinä!

      Poista