Welcome to my world

It's not easy, but it's worth it. Mua pyydettiin tekemään postaus mun perheestä ja vastoinkäymisistä ynnä muista. Jotenka kerron nyt mun perheestä ja samalla ekasta päivästä ja höpöttelen jostaan muustakin, kun en oo kunnolla kirjotellut vähään aikaa mun fiiliksista. Mun hostperheessä on siis äiti, isä ja kaksi veljeä, sekä koira, Jazmine. He ovat mormoneita, joten se aiheutti heti aluksi epävarmuutta mun vanhemmissa siellä Suomessa. Kuitenkin heti ensimmäisen skypettelyn jälkeen mä tiesin, että mä tuun viihtymään tässä perheessä. Skypettelin kevään ja kesän aikana useita kertoja niiden kanssa, mutta mä yleensä olin ihan tuppisuuna kun en mitään uskaltanut sanoa. Oon aina ollut suht hyvä englannissa, mut ei oo tosielämässä sitä tarvinnut pahemmin käyttää. New Yorkissa olin ensin kolme päivää, mutta nekin vietin enemmikseen suomalaisten kanssa, kun niiden kanssa tuntu 'turvalliselta' olla. Heti Utahiin saapuessa se tuntui juuri siltä niinkuin sanottiinkin, että sut tiputetaan suoraan lentokoneesta kohti tuntematonta. Kävelin lentokoneesta reippahasti hakemaan laukkuja ja luulin, että ensin laukut ja sitten etsin hostperheeni, mutta ne olikin sähläämässä jotain omaa welcome ja sofi kylttien kanssa ja siinä mä yhtäkkiä olin niiden edessä, kaikki yhtä yllättyneinä.

Heti ekana päivänä kaikki oli niin overwhelming, etten ihan muista kaikkea mitä oon puhunu kellekkii ja mistä. Meillä oli neighborhood partyt samaisena iltana ja tuli niin monta uutta naamaa ja nimeä esittäytymää, etten ois ees huomannut varmaan jos oisin jolleen esittäytynyt monta kertaa. Muistan myös millasena näin tän talon, kun tulin ekaa kertaa ja vaikkei tää kovin sokkeloloinen olekkaan nii olin heti eksyksissä ja piti kysyäkin, että missäs se mun huone nyt olikaan. Soitin kotiin ja siellä olikin jo yö, heti alkoi ärsyttää 9 tunnin aikaero, koska halusin kertoa lisää. Äiti kysyi, että onko kaikki hyvin, olihan kaikki hyvin, mutta tippa linssissä silti sanoin hyvät yöt. 10 more months to go. Sen jälkeen käytiin Zupassa syömässä ja nää laittoi mut maistamaan Root Beeriä (hyi maistuu samalle kuin yskänlääke) ja Ranchia (lemppari dressing siitä päivästä lähtien), ja sinne haluaisin myös mennä mun viimisenä päivänä täällä. Sitten aikaero myös painoi, mutta yritin mahdollisimman pitkään sinnitellä.

Olin koko ekan päivän niin nervous ja puhuminen pelotti, mutta aina sain itseni ymmärretyksi ja vaikka manasin itseäni, että olisi pitänyt harjotella puhumista enemmän ennen kuin tänne tuli, niin kaikki oli yllättyneitä kuinka hyvin puhun ja ymmärrän englantia. Heti piti tajuta, ettei täällä ole niitä suomalaisia keihin voi turvautua, piti vaan uskaltaa heittäytyä ja jutella randomeille ihmisille ja opetella puhumaan sitä small talkkia. Nopeasti koulussakin huomasi, että kaikki kiinnostaa tietää kaikki vaihtarista, mutta seuraavana päivänä ei saateta edes moikata. Piti etsiä oma kaveriporukka ja löytää ne omat luottokaverit. Jäin ehkä liikaa jumittautumaan muiden vaihtareiden kanssa, mutta löysin samalla uuden parhaan kaverin, joten en voi valittaa. Kaveriporukka on muuttunut tähän päivään saakka ja jatkaa muuttuumistaan, koska vieläkin tapaa koko ajan uusia ihania ihmisiä. Itse olen huomannut, että Amerikkalaisiin tyttöihin on helppo tutustua, mutta niiden kaveriporukkaan on lähös mahdotonta tunkeutua, ainakaan kunnolla. Pojat sen sijaan ottaa sut ilolla vastaan ja pyytää ja ottaa kaikkeen mukaan :) 

Aluksi stressasin kauheesti kaikesta. Pitäisi saavuttaa enemmän, pitäisi puhua paremmin, aksentin pitäisi häipyä enempi, pitää nähä enemmän paikkoja, tutustua enemmän uusiin ihmisiin, skypettää enemmän, eikun vähemmän, ei saisi jutella joka päivä kotiin kavereille, mutta mitäs kun onkin kauhea ikävä, ottaa enemmän kuvia, urheilla enemmän, tehä kaikkea enemmän. Stressasin joka asiasta ja näinkin sen takia painajaisia koko ajan. Vaihtareista sanotaan, että me ollaan kuin raskaana olevat naiset. Syödään tuplasti enemmän ja ollaan tunteellisia. Voin todistaa väitteen olevan totta. En itke usein enää, mutta välillä kaikki mitä sisällää pitää nii tulee samalla kertaa ulos ja se saattaa vaikka lähteä siitä kun farkut ei sovikkaan enää.. Nyt kun tänne tuli kevät ja eilen ja toissapäivänä oli reilu 20 astetta lämmintä nii mun fiiliks pomppas taivaisiin samantien, ja nyt on semmoin fiilis, ettei jaksa mistään stressata ja annan elämän vaan mennä ja nautin täysillä näistä viimosista kuukausista. (Huomaa arvosanoistakin kun oon chillisti alkanut ottamaan..) Käyn myös salilla aina koulun jälkeen ja on niin paljon parempi olo. Mulla on paljon suunnitelmia seuraaville kuukausille, enkä malta odottaa, että pääsen lisää muistoja tekemään! Ja ensi viikolla on Prom(!!!) Nyt tuli kunnon hehtaaripostaus, mutta ehkä joku tän jaksaa lukea. Pus terkkuja Suomeen